Kenestä tahansa tuntuu varmaan pahalta olla tilanteessa, jossa huomaa että joku muu on saanut aikaan jotain, joka vaikeuttaa omaa olemista, omaa tekemistä, omaa suoriutumista. Tai kun joku muu ei ole hoitanutkaan sovittuja ennakkovalmisteluja tai omaa osuuttaan tiimin työstä. Omat työt, oma suoriutuminen jostain vaikeutuu, tai käy peräti mahdottomaksi -ainakin joksikin aikaa. Tilanteessa täytyy nopeasti yrittää miettiä vaihtoehtoista toimintatapaa päästäkseen etenemään asiassa.
Muille käy joskus niin, että he unohtavat asioita/tekevät asioita/jättävät tekemättä asioita sillä seurauksella, että jotkut toiset joutuvat siitä kärsimään -tai jos nyt eivät kärsimään, niin ainakin jotenkin reagoimaan. Ehkä muistuttamaan, ehkä tekemään itse, ehkä siirätmään oman tekemisensä ajankohtaa, tai jättämään itse jotain tekemättä.
Jollekulle saattaa käydä niinkin, että hän ymmärtää asiat väärin ja tekee tietämättään ja tahtomattaan vääriä asioita hankaloittaen muiden toimimista.
Joku saattaa taas olla ihan vain laiskuuttaan tai ajattelemattomuuttaan tekemättä jotain -ei itselle niin tähdellistä- ajallaan, vaan ajattelee ehtivänsä sen mainiosti tekemään myöhemminkin. Eihän siihen kuitenkaan aikaa kuluisi paljoakaan. Ikävää vain, että sellaisella saattaa olla vaikutusta jälleen muiden elämiseen ja olemiseen.
Erityisen ikävältä tuntuu silloin kun tällaisten tapahtumien vaikutukset osuvat juuri minuun itseeni. Minä en voi tehdä jotain - tai ainakin minun on vaikeampi tehdä sitä, kun joku muu on tehnyt jotain väärin tai jättänyt ehkä kokonaan tekemättä - unohtanut.
Mutta vielä ikävämmältä tuntuu, kun huomaa että minusta on tullut yksi muista. Vaikka tiedän ja tajuan että täydellistä ihmistä ei ole ja tekevälle ja tekemällä sattuu, niin silti jotenkin - vaikka itseensä ja tekemisiinsä yrittäisi suhtautua nöyrästi (ehkä kerran pari jopa liiankin) niin mielen syvimmissä syövereissä kuitenkin ajattelen osaavani, muistavani ja tekeväni.
Huomaanko pian tekemisiäni tarkkailtavan, varmisteltavan, paikkailtavan? Ehkä. Siihen kuitenkin pyrin, että ei tarvitsisi. Kovin usein ainakaan.
Se, että huomaa olevansa vain yksi muista - ja hyväksyy itsessään sen (ei tekemisiään tai tekemättä jättämättömyyksiään) , on ehkä sitten sitä pienemmäksi kasvamista. Vai mitä se on, jos ei sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti