Z-mies ja Kotipizzan salaisuus.

Ilmoitus: Teksti sisältää tuotesijoittelua. Saattaa aiheuttaa suun vettymistä, sekä pakottavaa halua toimia näläntunnetta vastaan.

Jo jonkin aikaa olen saanut sellaista signaalia, että Kotipizzoissa on tekeillä jotain todella hämärää. Kun aamusella sain vielä urkittua vahingossa selville erään Kotipizza-vaikuttajan sähköpostikirjeenvaihtoa, en enää voinut antaa asian olla, vaan minun oli tartuttava härkää taas sarvesta ja selvittää asia perinpohjin. Onhan kuitenkin asia niinkin, että pizzalla on aivan erityinen paikka sydämessäni, kuin myös niin että olen aikamoisen suurikokoinen asiakas kyseiselle ketjulle. Vapaapäivääkin satuin elämään sopivasti, joten päivä on kuin ennalta valmistettu juuri sitä varten, että selvitän Kotipizzan salaisuuden.

Lähdin matkaan kohti Imatraa ja Rajapatsaan Neste-huoltamoa, jossa sijaitsee kotiani lähin Kotipizza-ravintola. Ajoin varoen, kieli keskellä suuta -osaksi liukkaan kelin, osaksi tilanteen jännittävyyden vuoksi. Näkemieni sähköpostiviestien, sekä tiettyjen verkkosivujen tutkimisen perusteella olin päätellyt, että Kotipizza-ravintoloissa harrastetaan jonkinsortin tiedustelutoimintaa. Olin onkinut tietooni tunnussanan, jota vastaan -niin en tiedä mitä -luultavasti saan jotain salaista tiedustelumateriaalia.

         Z-mies valmiina astumaan sisään Kotipizza-ravintolaan selvittääkseen Kotipizzan salaisuuden.

Saavuttuani perille laitoin pipon päähäni, nostin takkini kaulukset pystyyn, hengitin syvään pari kertaa ja tarkistin vielä oletetun tunnussanan. Ovea aukaistessani heitin vielä yläilmoihin toiveen siitä, että kaikki olisi vain omaa levotonta mielikuvitustani, eikä mitään salaisuutta ole olemassakaan. Myyjä ei tietäisi asiasta mitään ja yhdessä hymähtäisimme ja naurahtaisimme koko jutulle. Sitten tilaisin perinteisen Special Operan, nauttisin, unohtaisin nämä kaiken maailman salaliittoteoriat ja matkaisin täysin vatsoin tyytyväisenä takaisin kotiin.

Z-mies kuiskaamassa huomaamattomasti tunnussanaa kassalla.

Mutta ei. Ei se mennyt niin. Tiskille saavuttuani kumarruin eteenpäin ja kuiskasin myyjälle oletetun tunnussanan. Myyjä nosti katseensa arvioi minua silmillään puolen sekunnin ajan, hymyili lähes huomaamattomasti, otti tiskin alta paperinivaskan, pyysi minua odottamaan hetken ja poistui takahuoneeseen. Sieltä saavuttuaan hän näppäili numerosarjan kassakoneeseen ja kysyi, onko minulla rahat mukanani. Kun tähän pisteeseen saakka olin tullut, en ollut valmis perääntymään. Annoin myyjälle -josta oli nyt nähtävästi tullut yhteyshenkilöni- summan, jonka hän pyysi ja jäin odottamaan, mitä saan vastineeksi rahoilleni. Yhteyshenkilöni antoi minulle muovisen vuoronumeroläpyskän, iski silmää ja toivotti hyvää ruokahalua. Dokumentit siis nähtävästi tuotaisiin minulle ruoka-annoksen yhteydessä. Kiitin yhteyshenkilöäni niin luontevasti kuin vain osasin ja istuin nurkkapöydän -josta näkisin hyvin koko ravintolan- ääreen odottamaan.

Kohta tarjoilija jo toikin eteeni pizzan. Pizzan, joka tuoksui taivaalliselta. Kohotin pizzaa varovasti nähdäkseni onko sen pohjaan kirjoitettu viesti ja tarkistaakseni onko pizzan alla lautasella viestiä. Ei näkynyt. Pizzasta tulviva taivaallinen suitsutus sai minusta ylivallan ja maistoin slicen. Niin juustoista pizzaa en ollut maistanut ikinä. Tuplajuusto on pientä tähän verrattuna. Maku oli vähintäänkin yhtä ylimaallisen taivaallinen kuin tuoksukin. 

Se oli pizzan menoa!

No, tietäähän sen mitä sitten seurasi. Slice toisensa jälkeen katosi lautaselta sellaista vauhtia, että hampurilaisravintolat saavat olla varuillaan, etteivät menetä pikarauokaravintola-titteleitään. Vauhtia ei hidastanut edes pikkuhiljaa tietoisuuteen iskevä ymmärrys siitä, että olen parhaillaan syömässä pizzaa, jossa ei ole lihaa lainkaan. Vauhtia sitä vastoin hidasti ymmärrys siitä, että viereiseen pöytään istui pari nuortamiestä, jotka puhuivat vierasta kieltä ja toisella miehistä oli paidassaan sama numero, joka oli vuoronumeroläpyskässäni. Suuni jäi jauhamaan viimeistä pizzapalasta, kuin parempaakin purukumia ja kun viimein sain palan nielaistua, kuului sen nielauksen ääni varmaan ravintolan ovelle saakka. Miehet katsahtivat minuun päin, numeropaitainen nyökkäsi minulle huomaamattomasti. Samassa miehet nousivat pöydästä ja lähtivät ulos. Salamannopeasti tein ratkaisuni ja lähdin heidän peräänsä. Tämä arvoitus katsotaan loppuun saakka.

Ulos ehdittyäni yllätyin, kun näin miesten istuvan ohitseni ajavassa autossa. He eivät olleetkaan jääneet odottamaan. Onko tarkoitus, että seuraan heitä jonnekin muualle? Tämä kysymys mielessäni kiiruhdin autooni ja annoin karstat palaa Mazdan putkistosta. Näin minne suuntaan miehet pihasta lähtivät ja pian olinkin tavoittanut heidät. Ajoimme kohti Venäjää ja Svetogorskia peräkkäin. Salaisuus taitaakin olla paljon suuremman luokan juttu, kuin osasin aavistaakaan. Mihin ihmeeseen olen taas vatsani tunkenut? No, sitä on turha murehtia nyt. Itsepä kävin tunnussanan kuiskuttelemassa myyjän korvaan.  

Saavuimme rajanylityspaikalle. Miehet menivät passintarkastukseen. Tein samoin heidän perässään. Onneksi passi ja tarvittavat matka-asiakirjat olivat mukanani. Passintarkastuksesta matka jatkui kohti rajaa.

Kuvassa punaisella ympyröity venäläiset rajavartijat ja koirapartio.

Jumissa rajaselkkauksen johdosta ei-kenenkään maalla.

Vasemmalla Suomi, oikealla Venäjä.

Hetken ajettuamme huomasin rajan olevan kiinni. Edessäni oli muutama auto. Omani pysäytin tasan Suomen ja Venäjän rajalle. Auton etupenkki oli Venäjällä ja takapenkki Suomessa. Näin rajavartijoiden juoksentelevan keltaiset huomioliivit yllään edestakaisin. Kauempana pellolla rautatien varressa aseisettu koirapartio haravoi radanvierustaa. Katselin toimintaa jännittyneenä, silloin tällöin vilkaisten jonossa parin auton päässä olevia oletettuja yhteyshenkilöitäni. Aika kului. Minuutit vaihtuivat kymmeniksi minuuteiksi. Noin tunnin kuluttua huomasin sotilaiden lähestyvän. Ehdin jo mielessäni kirota sekä Kotipizzan, että typerän uteliaisuuteni niin syvälle helvetin uumeniin, ettei edes Danten piirit sinne ulottuisi. Onneksi kuitenkin sain hetikohta perua kaikki kiroukset, sillä sotilaiden kulkiessa autoni ohitse olin olevinani syventynyt iltapäivälehden kiinnostaviin artikkeleihin. Lehden takaa vaivihkaa silmäillen huomasin sotilaiden aseineen ja koirineen siirtyvän tien toiselle puolelle metsikköön. Nähtävästikään he eivät olleet meidän perässämme -tällä kertaa. Samassa puomi avautui ja jono lähti liikkeelle. Ajoimme automme tullialueelle ja menimme passintarkastukseen. 

Venäläisille passintarkastus on yleensä nopea suoritus, niin nytkin. Seuraamieni miesten auto lähti jo kohti suurta Venäjän maata, kun minä vielä jonotin saadakseni leiman passiini. Vielä olisi tehtävä tulli-ilmoitus ja odotettava auton tarkistusta. Puolen ikuisuuden kuluttua rajaviranomaiset vihdoin tulivat tarkastamaan takapenkin ja peräkontin, jonka jälkeen pääsin jatkamaan matkaa. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin olisi pitänyt mennä. Miehet oletettavasti ajattelivat minun olevan asioista perillä ja odottaisivat jossain ennalta määrätyssä paikassa. Ajelin päämäärättömästi pitkin Svetogorskin katuja. Aloin menettää toivoni enää ikinä yhyttää seuraamiani miehiä. Hehän voisivat kohta olla jo vaikka Viipurissa tai kukaties Pietarissa. No -ainakin bensa oli täällä edullista. Kävin tankkaamassa ja jatkoin haahuiluani, kunnes erään talon pihalla näin tutun auton.

Seuraamieni miesten auto Svetogorskilaisen rautakaupan pihassa.

Uskomatonta, mutta totta. Yhytin heidät sittenkin. Nyt vain pitäisi tietää, ovatko miehet tuossa liikkeessä, joka ikkunoiden ja kuvien perusteella on rautakauppa. Tekstin perusteella se voisi olla ihanmikätahansa kauppa. Itänaapurin aakkoset eivät suostu aukenemaan aivoilleni. Miehet saattavat hyvinkin olla myös tuolla yläkerrassa pimeiden ikkunoiden takana. Päätin kuitenkin tällä kertaa olla niin viisas kuin vain osaisin ja olla menemättä etsimään heitä. Päätin odottaa autossa hieman syrjemmällä, niin kauan, että miehet palaisivat autolleen.

Kului tunteja. Lounaaksi nauttimani pizzan lihattomuus alkoi tuntua. Se tunne ilmeni yhä kasvavana nälkänä. Nälässä sitä ikäänkuin osaa paremmin keskittyä olennaiseen -eli syömiseen tai siihen miten syötävää saisi. Tässä nimenomaisessa tilanteessa se tarkoitti sitä, että kysyin itseltäni mitä mieltä siinä on, selvitänkö jonkun salaisuuden vai en? Onko ylipäänsä mitään salaisuutta? Miksi en vain voi yksinkertaisesti elää ja nauttia hyvästä pizzasta? Noiden ajatusten huutaessa pääni sisällä yhä kovemmalla äänellä tein päätöksen: Nyt riittää. Käynnistin auton, ajoin takaisin Suomeen. Rajalta jatkoin matkaani suoraan takaisin Rajapatsaan Neste-huoltamolle ja myyntitiskille, jossa ihan selvällä, kuuluvalla suomenkielellä ilmoitin haluavani Special Operan.

Sitä syödessäni mietin sitä, miten hyvin kaikki on. Tokko mitään suurta salaisuutta edes on olemassakaan. Mitä lie nälän tuomia houreita. Hyvä pizza kaiken muuttaa voi.

Sellainen oli minun pizza-päiväni eilen tiistaina. Millainen sinun pizzapäiväsi on? Sen voit selvittää vaikkapa avaamalla Zunkkiksen musavisan joulukalenterin luukkuja. Luukkujen takaa voit sinäkin saada itsellesi oman pizzapäivän. Tai, jos et malta odottaa, niin voit toki viettää pizzapäivääsi vaikka jo tänään.

*)Tämä teksti sijoittuu vahvasti oman pääni sisään. Kuitenkin niin, että totuutta kosketellaan välillä ohuelti, välillä oikeinkin syvältä viistäen. -Z-