sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Mihin suuntaan kamera kääntyy?

Räpsin kuvia satunnaisen aktiivisesti, joskus satojakin päivässä ja useana päivinä peräkkäin, joskus kuvan silloin, toisen tällöin. Kuvaamistani on rytmittämässä aina jonkinlainen pikkuprojekti, ettei ihan jäisi kamera ottamatta käteen. Vuonna 2008 yhdistin kaksi projektia. Kuvasin itseäni ja kuvasin joka päivä. Otin siis itsestäni kuvan joka päivä. Siihen kuvakavalkadiin pääsee kurkkimaan tästä.

Tällä hetkellä työn alla on ottaa viikottain kuva keittiön ikkunasta avautuvasta näkymästä. Keittiön klasista kuvattuja kuvia voi tihrustaa täällä.

Tässä uusin keittiön ikkunasta kuvattu kuva. Se on otettu 26.1.2011.

Ikuisuusprojektina kulkee mukana lähes kuolleena syntynyt idea kuvata kaikki suomalaiset vaivaisukot. Niitä on karvan verran yli 100 kpl. Yksi vaivaistyttökin (naisvaivaisukko?/vaivaisakka?) Suomessa on. Se löytyy Soinin kirkon pihapiiristä. Ikuisuusprojektiksi tämä muuttui samalla, kun muutin Punkaharjulle. Nämä vaivaisukot kun pääsääntöisesti löytyvät ihan tuolta toiselta puolelta Suomea.

Nykyinen pihakuvaprojekti päättyy huhtikuussa. Jotain pitäisi keksiä tilalle. Mutta mitä? Mitä kuvaisin? Millaisia kuvia ottaisin? Entä miten usein ja miten pitkään?
Ottaisinko panoramakuvia, kuten nämä:


Vai ottaisinko tällaisia kuvia, jotka ovat muuten musta-valkokuvia, mutta joihin on jätetty jokin kohta värilliseksi?


Tai entäpä jos kuvaisinkin tällaisia vähän vanhemman kameran läpi otettujen kuvien kaltaisiksi käsiteltyjä kuvia?



Vai onko elämä yhtä matrixia?

Vaikeaa tämä päätöksentako. Ehdotuksia vastaanotetaan. Jotain näistä? Jotain muuta, mitä?

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Ei ollut saatavilla pappia, ei leeviläistä, ei kyllä samarialaistakaan...

...muutama suomalaisautoilija kylläkin, mutta heillä oli liian kiire sivuuttaa tienposkessa linja-autopysäkillä vinoparkissa puoliksi penkassa oleva savuava auto. Harvakseltaan ajettavalla tiellä 45 minuutin aikana paikan sivuutti kahdeksan autoa. Yksi pieni punainen malttoi sen verran kiinnostua tienposken tapahtumista, että valojaan välkytteli iloisesti - kuin vastatakseen hätävilkkujen viestiin.
Onneksi pakkasta ei ollut enempää kuin -22°C eikä savun lähteenä ollut esim. moottori, vaan vain jarrut. Onko oikeasti niin, että Suomessa pitää ajaa peltikolari, ennenkuin joku pysähtyy katsomaan, miten on käynyt? Toivottavasti edes silloin paikalletulijat saapuvat huolestuneisuudesta, velvollisuudentunnosta tai lähimmäisenrakkaudesta ennemminkin kuin uteliaisuudesta. Toivottavasti.
Pelottaa ajatellakin, miten olisi voinut käydä, jos olisi vaikka sairaskohtaus iskenyt kesken matkan.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Yksi muista.

Kenestä tahansa tuntuu varmaan pahalta olla tilanteessa, jossa huomaa että joku muu on saanut aikaan jotain, joka vaikeuttaa omaa olemista, omaa tekemistä, omaa suoriutumista. Tai kun joku muu ei ole hoitanutkaan sovittuja ennakkovalmisteluja tai omaa osuuttaan tiimin työstä. Omat työt, oma suoriutuminen jostain vaikeutuu, tai käy peräti mahdottomaksi -ainakin joksikin aikaa. Tilanteessa täytyy nopeasti yrittää miettiä vaihtoehtoista toimintatapaa päästäkseen etenemään asiassa.

Muille käy joskus niin, että he unohtavat asioita/tekevät asioita/jättävät tekemättä asioita sillä seurauksella, että jotkut toiset joutuvat siitä kärsimään -tai jos nyt eivät kärsimään, niin ainakin jotenkin reagoimaan. Ehkä muistuttamaan, ehkä tekemään itse, ehkä siirätmään oman tekemisensä ajankohtaa, tai jättämään itse jotain tekemättä.

Jollekulle saattaa käydä niinkin, että hän ymmärtää asiat väärin ja tekee tietämättään ja tahtomattaan vääriä asioita hankaloittaen muiden toimimista.
Joku saattaa taas olla ihan vain laiskuuttaan tai ajattelemattomuuttaan tekemättä jotain -ei itselle niin tähdellistä- ajallaan, vaan ajattelee ehtivänsä sen mainiosti tekemään myöhemminkin. Eihän siihen kuitenkaan aikaa kuluisi paljoakaan. Ikävää vain, että sellaisella saattaa olla vaikutusta jälleen muiden elämiseen ja olemiseen.

Erityisen ikävältä tuntuu silloin kun tällaisten tapahtumien vaikutukset osuvat juuri minuun itseeni. Minä en voi tehdä jotain - tai ainakin minun on vaikeampi tehdä sitä, kun joku muu on tehnyt jotain väärin tai jättänyt ehkä kokonaan tekemättä - unohtanut.

Mutta vielä ikävämmältä tuntuu, kun huomaa että minusta on tullut yksi muista. Vaikka tiedän ja tajuan että täydellistä ihmistä ei ole ja tekevälle ja tekemällä sattuu, niin silti jotenkin - vaikka itseensä ja tekemisiinsä yrittäisi suhtautua nöyrästi (ehkä kerran pari jopa liiankin) niin mielen syvimmissä syövereissä kuitenkin ajattelen osaavani, muistavani ja tekeväni.

Huomaanko pian tekemisiäni tarkkailtavan, varmisteltavan, paikkailtavan? Ehkä. Siihen kuitenkin pyrin, että ei tarvitsisi. Kovin usein ainakaan.

Se, että huomaa olevansa vain yksi muista - ja hyväksyy itsessään sen (ei tekemisiään tai tekemättä jättämättömyyksiään) , on ehkä sitten sitä pienemmäksi kasvamista. Vai mitä se on, jos ei sitä?

perjantai 21. tammikuuta 2011

Tuksun innoittamana.

Seiska meni sitten kaivelemaan arkistojaan ja päätti ihastuttaa nettikansaa neiti Tukiaisen kootuilla poseerauksilla. Iltapäivälehdet ja bloggaajat pitivät huolen siitä, että tuokin asia tuli varmasti huomattua. Samalla jokainen katselija saattaa omin silmin kätevästi käydä toteamassa ovatko neidin väitteet suomalaislääkäreiden lihotuslääkemääräämisistä totta.

No, mitä Tuksu ja seiska edellä, sitä Zunkkis ja Z-block perässä! Z-block julkaisee paljastavimmat kuvat Zunkkiksesta ikinä!
Tässä pari mallikuvaa:





Tätä herkkua nähtävissä lisää täällä.

torstai 20. tammikuuta 2011

Hääpäivävalmisteluja

Kirjoitus perustuu vahvasti päänsisäisiin tapahtumiin. Ajoittain totuus liippaa hyvinkin läheltä. Missä kohdin -se jääköön arvoitukseksi sinne missä totuus sekoittuu kertomuksiin ja legendat syntyvät.

35075 tuntia sitten lupasimme toisillemme tahtoa oikein kovasti. Äsken totesimme tahtovamme edelleen. Uuden vuoden alkaessa liitossamme juhlistimme sitä valamalla uudenvuoden tinat. Vuoden vaihtuessa emme sitä tehneetkään, kun vielä kotiliedessämme ei tuli lämmittänyt. Nyt lämmittää. Joten nyt valoimme. Kaikenlaistahan sieltä näkyi. Saas nähdä, mitä se tietää..

Ennen tinojen valamista toki jo jonkin aikaa on tottakai pitänyt miettiä, miten sitä rakastaan muistaisi. Erilaisia vaihtoehtoja -keraamisiakin - pyöriteltyäni huomasin sitten ostaneeni hääpäivälahjaksi ilmapallon. Kaiken lisäksi ostin ilmapallaon tarpeeksi ajoissa, ettei vain jää lahja antamatta. No, hääpäivä vaihtui jo seuraavaan vuorokauteen, lahja on vielä saajansa ulottumattomissa. Ei kai se nyt niin päivänpäälle ole...

Ilmapallon kaveriksi ajattelin hankkia jotain, jota tiedän rouvan halunneen jo kauan. Hän on nimittäin asiasta joskus maininnut. (Osaan lukea vinkkejä...) Ostin hänelle kaksi paketillista kahvia. Ne hän sai ihan ajallaan.

Ei ole kahvin hankkiminenkaan enää yhtä helppoa kuin ennen. Ennen kahvia sai, kun käveli lähikauppaan ja otti paketin hyllystä, kävi kassalla lunastamassa kahvin itselleen ja käveli moccamasterin äärelle. Mutta ei. Ei enää. Enää ei kahvia saa Suomesta. Ei, mikäli haluaa tietyn merkkistä kahvia. Ja nyt halusin. Empiiristen tutkimusteni perusteella sitä ei saa muuten Venäjältäkään. Mutta Ruotsista saa. No sinnehän sitä sitten oli lähdettävä.

Mielen syövereistä palaili mieleen ne kerrat, kun takavuosina Tukholmassa kavereiden kanssa kävimme kuninkaanlinnan ikkunoiden alla huutelemassa prinsessa Madelainille "Madde kom till fönstret, här ropar Zunkkis!" ja kun kävin NK:ssä selvittelemässä Lindhin murhaa kameran ja maalarinteipin kanssa. Silloin taisin tulla luvanneeksi, että kolmen kruunun kaupunkia en enää läsnäololla kunnioittaisi, vaikka mieli kuinka tekisi tonkia esimerkiksi Adolf Frederickin kirkon hautausmaalle haudatun valtiomiehen selvittämätöntä tapausta kun kerran härrarna Beck och Wallander eivät asioihin tunnu saavan tolkkua.

Adolf Fredriks kyrka Tukholman keskustassa




Mutta nyt oli siis kahvia saatava. Yksin en rohkene matkaan lähteä, eikä presidentti Ahtisaarikaan ehtinyt sivustatukea antamaan Acehin kiireiltään. Mikä siis avuksi? No tottakai armas kollegio. Päätimme lähteä koko kirkon kasvatustyön voimin kahvia hakemaan Tukholmasta. Tämä jumalainen sotajoukko tukenani lähdin seilaamaan kohti Ruotsin valtakuntaa.

Näin jälkiviisaasti jälkikäteen osaan jo sanoa, että tämä suuri kirkollinen edustus oli ehkä hieman liian huomiotaherättävä tapa saapua maahan. Nimittäin olin harhautukseksi mennyt varaamaan suurkirkon puoleksitoista tunniksi, minkä ajan puitteissa muiden pällistellessä suurkirkkoa, itse ehtisin Drottninggatanilta käydä ostamassa kahvipaketit parempaan talteen ja sitten puolijuoksua satamaan ja pois kruunun aluevesiltä... Mutta siis nämä nuoresta prinsessastaan niin huolissaan olevat monarkit olivat saaneet tulostani vihiä ja ymmärtäneet tarkoitusperäni täysin väärin kuulessaan, että mukanani on tuhatkunta kirkon edustajaa ja matkan määränpäänä suurkirkko...

Prinsessa Madeline oli lähetetty Ameriikan ihmemaahan turvaan ja armeija oli hälytetty valmiuteen. Lisäksi Tukholma vielä näytti kauniimmat kasvonsa heittäessään räntäpaskaa päin näköä ihan koko päivän. Tästä kaikestahan seurasi se, että kun olin saanut Gevaliat ostettua ja ekologisesti paperikassiin pakattua, lähdin siis suunnitelman mukaisesti kohti satamaa. Mutta kuinka ollakkaan, päästyäni vanhan kaupungin alueelle, rummut alkoivat päristä ja torvet soida. Sen jälkeen joka puolelta saapui sotilaita. Hirvittävät määrät sotilaita ja ne lähtivät juoksemaan kohti.
Ruotsin armeijan erikoisjoukot valmistautumassa puolustamaan prinsessansa siveyttä.

En sitten jäänyt selvittelemään väärinkäsitystä, vaan päätin poistua niin nopeasti kuin vain pystyin -eli jokseenkin reippaahkoa kävelyvauhtia suomalaisen seurakunnan pihan poikki kohti satamaa, laivaa ja Suomea. Kulkemiseni oli tähän saakka ollut kuitenkin sangen verkkaista, sää oli koko ajan mikä oli, jalkarättejä muistuttavat lumihiutaleet läsähtivät kasvoille ja vaatteille kastelleen tehokkaasti. Kasvojen ja vaatteiden ohella lumihiutaleet raivasivat tiensä myös kauppakassiini -joka siis oli ekologisesti paperinen. Osumatarkkuus lumihiutaleilla oli sitä luokkaa, että jossain vaiheessa huomasin koko jutusta olevan pohjan poissa. Kuten oli tilanne myös kauppakassini kanssa. Sehän tarkoitti sitä, että kahvipaketit olivat tiessään ja koko reissu olisi ollut turha. Kylmäpäisesti päätin kääntyä takaisin. Olihan kyseessä kuitenkin hääpäiväkahvituksen kohtalo. Hetkisen seinänvierustoja nuohotessani jälkiäni takaisnpäin seuraten löysinkin kahvipaketit, poimin ne mukaani ja jatkoin matkaani sotilaiden askelten kaikuessa vanhan kaupungin kujilla.
Kadonneet ja jälleen löytyneet hääpäiväkahvituskahvipaketit.

Tästäkin selvittiin ja kai mä tästäkin toivun. Kiitos avusta mukanaolleille. Pikkusen kylmää hikeä pukkasi ilmoille iltapäivälehtien seuraavana päivänä kirjoittaessa Madelainen tummasta, raamikkaasta seuralaisesta. Joskus taru vain on totuutta ihmeellisempää.




Ai niin, se ilmapallo. Ei se sentään ihan tavallinen mikätahansailmapallo ole. Se on varustettu signeerauksella ja maailmassa niitä on yhteensä vain 65. Uskon sen olevan ihan tervetullut lahja.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Verkkokauppa - kivijalkamyymälä: 3 - 0

Enkä nyt tarkoita jalkapallo- tai jääkiekko-ottelun tulosta, vaan ennemminkin tennismatsin lopputulosta, jossa verkkokauppa vei kivijalkamyymälää murtaen kaikki syötöt ja vieden joka pelin, erän ja ottelun -ehkä yhtä palloa lukuunottamatta. Se yksi pallo tulkoon siitä, että ainakin yritettiin palvella.

Vastakkain tällä kertaa olivat paikallinen apteekki ja verkkoapteekki. Suosi suomalaista - osta kotimaista on kauan kaikunut korvissamme. Mahdollisuuksien mukaan niin pyrin tekemäänkin. Pienellä paikkakunnalla asuessani koen tärkeäksi pyrkiä myös tekemään ostokset pääasiassa omalla paikkakunnalla.

Niin nytkin, kun olin hankkimassa korvatulppia. Kävelin paikalliseen apteekkiin huomatakseni, että haluamani korvatulpat olivat lopussa. Toisenmerkkisiä ja -mallisia korvatulppia oli tarjolla, mutta niiden käyttömukavuus on sen verran huonompi kuin haluamillani, joten jätin ne ostamatta. Farmaseutti kertoi vain myyntierän loppuneen ja lisää haluamiani korvatulppia tulevan loppuviikosta. Sovimme, että tulen hakemaan niitä perjantaina. Saapuessani kuulen kahdenkymmenen minuutin perjantai-iltapäiväjonotuksen jälkeen, että korvatulppia ei olekaan. Ne luvataan tilata ensiviikon keskiviikoksi nimelläni.

Keskiviikkona teemme farmaseutin kanssa huomion, että korvatulppia ei ole jostain syystä tullutkaan. Perjantaiksi niitä kuitenkin olisi tulossa. Joten palasin perjantaina kuullakseni, että tukusta on kyseiset tulpat loppuneet ja uusia tulee vielä ennen vuoden loppua. Syynä loppumiseen on se, että tuotteet pakataan uusiin pakkauksiin. Tässä vaiheessa ostin sitten jo niitä toisia korvatulppia, koska tulpille tarvetta oli. Jätin tilauksen sisään kuitenkin vielä.

Vielä ennen vuodenvaihtumista kävin hakemassa korvatulpat, joita ei kuitenkaan vielä ollut tullut apteekkiin. Niin toivotin sitten hyvät uudet vuodet ja lupasin palailla asiaan kunhan vuosi on vaihtunut. Toiveikkaana apteekkiin astuinkin kun pari päivää uutta vuotta oli eletty. Nyt tilauslappuni oli jo poistettu ja korvatulpat olivat saapuneet, uudistuneissa pakkauksissaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. -Paitsi, että tulpat olivat juuri niitä, joita on tarjolla ollut koko ajan, ei suinkaan niitä, joita olin tilannut.

Kotiin päästyäni päätin tehdä tilauksen nettiapteekista. Tulpat löytyivät helsinkiläisapteekista ja ilmestyivät postilaatikkoon tänään. Olisivat ilmestyneet jo eilen, mikäli posti olisi loppiaisena kannettu. Tilauksesta siis tuotteet kotiinkannettuina Helsingistä saakka 60 tunnissa. (Ja välissä siis arkipyhä.)

No, eikö se sitten ole ihan sama, mitä korvatulppia käyttää? Ei ole. Jos tarvitsee kuorma-auton, ei mopoautolla pärjää.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Kotilieden lämmössä!

Eilen vihdoin siitä tuli totta! Saimme käyttöluvan keittiömme nurkassa olevalle puuhellalle. Hella on ollut käyttämättömänä lähes parikymmentä vuotta. Hellan takaa löytyi edellisen asukkaiden jäljiltä rouvan -nyt jo edesmenneelle- miehelleen 21 vuotta sitten antama nimipäiväkortti.

Edellisenä syksynä saimme toisen hormin auki ja luvan käyttää takkaa, jota sitäkään ei oltu käytetty yli kymmeneen vuoteen. Nyt syksyn tullen aloimme unelmoimaan mahdollisuudesta saada myös puuhellan pesään tulet ja nuohoojan saavuttua rupesimme asiaa tutkiskelemaan. Loppujen lopuksi tilanne vaati nuohoojalta kaksi käyntiä ja neljän tunnin urakkaa, sekä meiltä uunin halkeamien paikkaamista.

Hormi vaati nuohoojalta parin tunnin taistelun jälkeen tilannekatsauksen tekemisen, aikalisän ottamisen ja takaisintulemisen järeämmän kaluston kanssa. Mutta sitten alkoikin tapahtua. Tukkeutunut hormi kätki sisälleen muutaman sadan ampiaisen ruumiit, erinäisen määrän sammalta, multaa ja kiviainesta. Mutta niin vain taivas tuli näkyviin ja saatoimme hyvillä mielin siirtyä nauttimaan moccamasterin keitoksista.

Tänään, kun paikkolaasti oli sopivasti jo kuivunut oli vihdoin aika laittaa tulet pesään. Nyt on mieli - ja tupa - hyvä, lämmin, hellä. Rouva kaivoi espressopannunkin esille ja kiehautti pikkukupilliset elämän tummaa eliksiiriä.

Porin Valun valmistama Kotiliesi 30 -puuhella. Vaatii pientä siistimistä vielä. Parinkymmenen vuoden apupöytänä olo on jättänyt jälkensä. Vesisäiliö on myös ajan myötä kadonnut jäljettömiin.

Sumpit pihisemässä!

Kupillinen vaimokullan keittämää espressoa.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Voi tätä suurta suutani.

Muutamat asiat elämässäni ovat jo pitkään olleet sangen liukuvia käsityksiä. Esimerkkeinä voisin mainita vaikkapa käsitteet pari ja huomenta.

Liukuvasti tulee ymmärtää, kun ilmoitan tulevani parin minuutin kuluttua. Myöskin suhteellisen epämääräinen on lukumäärä, jos "Otan tästä rasiasta pari suklaakonvehtia."

"Huomenta" tai "Huomentapäivää" on suustani totuttu työpaikalla kuulemaan ties mihin kellonaikaan. Yleensä silloin kun tervehdyksen kohteen ensimmäistä kertaa tapaan kyseisenä päivänä. Muutenkaan en osaa sijoittaa kyseisiä tervehdyksiä kellotaululle. Huomenen ajankohta riippuu täydellisesti siitä, milloin on herännyt. Heräämisen jälkeen tietyn epämääräisen ajan on hyvä tervehtiä hyvin huomenin kanssaeläjiään.

Toisaalta hyvin ehdoton olen esimerkiksi siinä, voiko perhepizzaksi kutsua pizzaa, jonka halkaisija on pienempi kuin Pizzahurtin hurttikoon pizzan. Ei voi.

Edelliseen kirvoitti tänään kle 13.29 osunut puhelinkeskustelu, joka sujui suurinpiirtein tähän tapaan:

Puhelin soi. (Autenttisuuden välittämiseksi voit kuunnella soittoäänen tästä)
Z-mies: Zunkkis
Soittaja: -Onko Juha Hakala? (Aika usein kysytään tuota, eikö ihmiset tiedä, kenelle ovat soittamassa??)
Z: On kyllä, hyvää huomentapäivää.
S: No nyt on kyllä jo hyvästi iltapäivän puolella. Onko Tuulilasi sinulle tuttu lehti? Minulla olisi tarjota sinulle todella edullisesti puolen vuoden lehdet.
Z: Siinä tapauksessa, kiitoksia soitosta. Ostan puhelimitse myytäviä tuotteita vain aamupäivisin. Kuulemiin.
S: Ai..kuulemiin.

Nyt tää tietenkin soittaa huomenna sitten heti aamusta tietämättä, että aamut ne vasta vaikeita ovat.. Varsinkin, kun huomisaamuna on ensimmäinen työpäivä yli viikon vapaiden jälkeen.

Voi, milloin oppisin pitämään suuni?
Nyt on aika työntää pää uuninluukkuun. Ei tosin tästä johtuen, vaan huomista nuohousta silmälläpitäen. Keittiön puuhellan uuninpohjaan pitää vähän laittaa paikkolaastia, jos vaikka huomenna saisi puuhellalle käyttöluvan.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Uusi koti

Täällä on nyt teksteilleni uusi koti. Joskus elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin on syystä tai toisesta mahdotonta, tai ainakin hankalaa jatkaa asumista siellä, missä tähän saakka niin on tehnyt.

Nyt kävi Z-blockille niin. Täysin sattumaa on se, että tämä muutto ajoittui vuodenvaihteeseen. Näin muuttolaatikoiden keskellä kuitenkin tuntuu siltä, että tämä oli aika luonteva ajankohta blogin uuteen kotiin muuttamiselle. 

Vanhoja jaaritteluja voi halutessaan käydä katselemassa sivun oikealla puolella olevan linkin takaa, blogiarkiston alapuolella.
Nyt on aika lähteä nukkumaan. Tarkoitus oli tämäkin yö viettää nukkuen, mutta muuttohommat veivät voiton.